maanantai 8. huhtikuuta 2013

Täysin paska ämmä

Anna Eriksson oli vuonna 2000 kaksi platinaa myyneen iskelmälevyn (”Anna Eriksson” 1997 & ”Odota mua” 1999) ja yhden kultaa myyneen joululevyn (”Anna joulu” 1998) levyttänyt iskelmätähti, kun hänet pakotettiin mukaan Suomen euroviisukarsintoihin. Harva tiesi tuohon aikaan, että hänet oli myös pakotettu levyttämään nuo menestyslevyt. Levyjen sisältöhän oli täyttä paskaa, mutta koska tyhmät ihmiset niitä halusivat ostaa, pakottivat ahneet levymogulit Annan laulamaan. Mitään korvaustahan Anna ei omien sanojensa mukaan tehdystä työstä saanut: "Olin niin suosittu kuin Suomessa voi olla, enkä saanut siitä mitään.” (Sivuhuomautuksena täytyy kylläkin todeta, että Suomessa on ollut ja tulee olemaan suositumpiakin artisteja).


Jollain vippaskonstilla Anna kuitenkin euroviisukarsintoihinkin harhautettiin ja silmät suljettuina hän esitti siellä Petri Laaksosen säveltämän paskan kappaleen ”Oot voimani mun”. Puhelinäänestäjien ja asiantuntijatuomareiden mielestä kappale oli kilpailussa toiseksi paskin, sillä senhän nyt kaikki tiesivät että Suomessa euroviisuissa äänestyskäytäntö on päinvastainen muihin maihin verrattuna ja täällä voittajaksi valitaan paskin kappale. ”Oot voimani mun” valittiin myöhemmin kuitenkin euroviisuklubien karsittujen kappaleiden äänestyksessä Euroopan paskimmaksi. Itsekin olen kerran ollut niin paskamaisessa humalassa, että jorasin kuin hirvi Vantaa hotellin Tulisuudelma ravintolassa tämän kappaleen tahdissa monisatapäisessä yleisössä.

Tämän koettelemuksen jälkeen Anna pääsi pakenemaan ahneiden levymogulien kynsistä, mutta joutui ojasta allikkoon – uusien ahneiden mogulien vangiksi. Levy-yhtiö siis vaihtui, mutta musiikki oli sitä samaa paskaa. Esa Nieminen on jossain kirkkain silmin kertonut antaneensa Annalle yhden parhaista sävellyksistään ”Kun katsoit minuun”, mutta todellisuudessa se oli silkkaa paskaa. Vuosi oli 2001. Ja lisää paskaa oli kuitenkin luvassa: ”Kaikista kasvoista” 2003, ”Sinusta sinuun” 2005 ja ”Ihode” 2007. Se tekee jo aika monta kiekollista sitä itseään. Olin ymmärtävinäni jostain lähteestä, että Anna olisi itse vaikuttanut aika paljonkin ainakin ”Ihode”-levyn syntyyn, mutta olin väärässä. Sekin on paskaa. Nyt kun Anna on päässyt vapaaksi, hänen kotisivuillaan kerrotaan vain kahdesta levystä. Englanninkielisestä ”The garden of lovesta” (2010) ja tuoreimmasta ”Manasta” (2012).

Anna Erikssonin mukaan koko levybisnes on täysin paska maailma. Ihmiset ovat niin tyhmiä, että he ostavat musiikkia jota eivät oikeasti diggaa. Kuulemma siksi, että ei ole vaihtoehtoja. Eipä. Eihän maailmassa juurikaan tuoteta musiikkia. Vain sitä yhtä ja sama makkaraa, kuten taiteilija Eriksson asian tiivistää. Tosi-tv-formaatit jyräävät. Niinpä. The Voice of Finland- ja Idols-voittajien levythän myyvät automaattisesti kuin häkä. Joka toisesta suomalaiskodista löytyy tietenkin Mikko Sipilän ja Martti Saarisen kokopitkät. Tyhmät ihmiset ostavat, kun on tv:stä tuttu. Tv:stä tuttu on muuten Annakin, kun vuosi sitten tosi-tv-kisan väliaikanumerona esitteli uutta taidettaan.

Ja sitten se tv nostaa jalustalle ”legendoiksi” vielä ihmisiä, joita ei aikoinaan arvostettu. Olavi Virran ja Laila Kinnusen nimittäin. Kyseisten esimerkkien alkoholiongelmathan eivät mitenkään vaikuttaneet heidän uriinsa. Eivät edes kunnon eläkettä asiantuntija Erikssonin mukaan saaneet. Virran Ola kuoli 57-vuotiaana ja on ensimmäinen viihdetaiteilija, jolle myönnettiin Valtion taiteilijaeläke Suomessa. Valitettavaa tietenkin, että Ola ehti nauttia siitä vain kuukauden, mutta kenelle toiselle henkilölle, joka on ryypännyt miljoonaomaisuutensa ja heilunut kännissä 10 vuotta tekemättä mitään, myönnetään eläke? Laila heilui kännissä 30 vuotta ja kupsahti 60-vuotiaana. Minun on ainakin paiskittava töitä vähintään 65-vuotiaaksi asti ja jos ratkean ryyppäämään, niin se on oma ongelmani. Ikään kuin muita legendoja ei Suomessa olisi näiden kahden ryyppyveikon lisäksi? Kaikki kunnia toki heidän työlleen ajalta, kun he tekivät töitä.

Anna Eriksson taitaa nykyään olla Suomen paskin ämmä. Hän on kusettanut kirkkain silmin kuulijoitaan ja fanejaan viidentoista vuoden ajan. Hänen paskoja levyjään löytyy suomalaiskodeistaan yli 300.000 kpl. Esitänkin, että Teosto ei maksa Anna Erikssonille korvauksia hänen ennen vuotta 2009 julkaistusta tuotannosta. Lisäksi ehdotan, että suurimpiin kaupunkeihin pystytetään Anna Erikssonin kuvilla varustetut Anna EI –kierrätyspisteet, joihin jokainen voi toimittaa hänen paskat levynsä vuosilta 1997-2009. CD-levyistä saa kuulemma käteviä variksenpelättimiä. Muovikotelot pitää lajitella erikseen ja kansilehdykät tietenkin paperinkeräykseen. Kuunnellahan ei niitä enää voi – sisältävät niin paskaa musiikkia.

(kuva: Yle, Nanna Saarhelo, 2004)

1 kommentti:

  1. Puhut asiaa, etkä tosiaankaan paskaa :D Annan asenne ihmetyttää täälläkin.

    VastaaPoista